Samalla tapahtuu hirveän paljon, ja kuitenkaan ei yhtään mittään. Kahta kuukautta vaille vuosi täynnä Helsingissä, enkä oikein tiiä, mitä pitäis ajatella. Ehkä sitä, että oon yhtä hukassa ko ennenki, mutta kiireisempi. Tai ehkä en edes kiireisempi, mutta aikaansaamattomampi. Mutten kuitenkaan sitäkään. En osaa sanoa, elänkö tällä hetkellä oikeastaan semmosta elämää, jota haluan elää, mutta siihen suuntaan oon ainaki menossa. Ja sitten siitä kaikesta tuntuu ihan hirveän vaikealta kirjottaa tai kertoa yhtään kellekkään.
Mie käyn töissä. Teen iltavuoroa jatkuvalla syötöllä niin, että se syö kaiken vapaa-ajan ja sosiaaliset suhteet elämästä. Että ei voi ko on töissä. Ei voi vaikka haluais. Ja sillon ko en oo töissä, oon erikseen pyytäny vapaata johonki. Niinko arvopohjaseen johtajuuskoulutukseen. Tai partiojuttuihin - siis vaikkapa siihen, että piirileirin johtajana varmaan jotaki vapaa-aikaa on leirille uhrattava. Tai johonki muuhun tosi tärkeään ja etukäteen suunniteltuun. Välillä saatan iltasin pitkän työpäivän jälkeen tirauttaa pari kyyneltä, koska väsyttää ja kaipaa vapautta. Kaipaa elämään mielekkäitä juttuja, jotka tuntuu olevan aina tulevaisuudessa, eikä just nyt tässä. Tuntuu aivan absurdilta olla ilman tekemistä kotona. Voisin vaan tilata pitsan ja kattoa telkkaria koko illan. Miettikää.
Huomenna alkaa kauhulla ja innolla odotettu valmennuskurssi. Jännittää. Kesällä, kun tieto opiskelupaikattomuudesta tuli, suunnittelin jo tämän kevään omissa ajatuksissa. Sen, että jäisin töistä melkein kokonaan pois, menisin valmennuskurssille ja lukisin niin lujaa, ettei paikka jäis enää koskaan pisteen päähän. Että syksyllä 2018 saisin punaset haalarit ja mahollisuuden istua luennoilla vaikka krapulassa. Että saisin Helsingistä omia kavereita. Että ei tarttis pyyellä anteeksi sitä, ettei töiden takia oo aikaa, kun ei käy täyspäiväsesti töissä. Että tuntis riittävänsä, eikä olevansa alisuoriutuja kaikesta huolimatta.
Lähin tännään ekaa kertaa Lapista Helsinkiin muuton jälkeen niin, etten itkeny. En itkeny kotona, en kentällä, koneessa tai laskeutuessa. Se ei johtunu siitä, etteikö ois halunnu vielä jäähä. Tuntu, että Helsingissä on niin paljon juttuja oottamassa. Että ko tuun takasi, niin saavutan asioita, joista oon haaveillu. On tsemppi ja kova motivaatio lukemiseen, mutta kesällä myös kiva, kiinnostava ja unelmastyö oottamassa (eka viestinnän alan työ!). Ja tieto siitä, että kyllä äitiki pärjää, jos se vaan saa taas blogista lukea kuulumisia vähän tasasemmin väliajoin.
