Pahvilaatikkopaholainen

En oo koskaan ennen muuttanu. En pakannu yhen yhtään muuttolaatikkoa tai ees haaveillu banaanilaatikoiden hankkimisesta (tai kukapa siitä haaveilis, tosi epäkäytännöllisiä laatikoita). En oo koskaan sisustanu kotia alusta alkaen oman mielen mukaan tai koskaan ees aatellu, mitä kaikkea kodissa oikeasti tarttee. Vasta yhdenkin mielestä mukaan pitäis ottaa vaan kone, laturi ja kamera, sillä pitäis pärjätä - en taia ihan pystyä siihen.

Mutta herran jestas, miten paljon ihmisellä voi olla tavaraa jo tässä vaiheessa elämää! Oon ihan pienestä pitäen ollu niitä ihmisiä, jotka säilyttää ihan kaiken ihan varmuuden varalta. Pienenä halusin ehottomasti säilyttää hienoimpia kiviä ja keppejä, joita löysin. Ne kivet (keppien säilyttäminen oli vähän vaikeaa) mulla oli laatikossa vielä varmaan viis vuotta sitten - ja se jos mikä kuvastaa minun salaista hamstraajaluonnetta. Sitä, miten kiintyny oon oikeasti tavaroihin, enkä osaa heittää niitä pois. Tosi monet minun huoneessa vierailleet kaverit aina yllättyy sen tavaramäärästä (ja siisteydestä...), koska muualla oon tosi järjestelmällinen. Laatikoita pakatessa kuitenki kaaos ja epätoivo on ne sanat, jotka kuvastaa tilannetta parhaiten.

Viikon päästä kuitenkin jo puran niitä laatikoita, joita nyt pakkaan. Koko muuttaminen tuntuu ajatuksena absurdilta, vaikka melkein jokaiselle vastaan kävelleelle tutulle saa siitä kertoa (tänään esimerkiksi yläasteen opolle, joka vähän pelottavasti vielä muistaa minut). Oon myös muuton kanssa siinä pisteessä, että tirauttelen pikkuitkuja sanoessa heippoja kavereille. Joistakin tietää, että nähdään vielä, mutta karu todellisuus on se, että osa niistä myös jää.

Yksi juttu kuitenkin tulee pysymään vuosia, ja ne on minun Marimekon verhot, jotka odottelee jo leveiden ikkunalautojen seuraa.