perjantai 12. toukokuuta 2017

Pari viikkoa h-hetkeen

Vaikka muutto Helsinkiin kutkuttaakin pitkälti mielessä (en oo käyttäny aiemmin näin paljon aikaa naulakon, pistokkeiden tai kauhojen sijainnin miettimiseen), pyrin keskittämään ajatukset tällä hetkellä kuitenkin pääsykokeisiin. Oon siis välivuoden jälkeen hakemassa Helsingin yliopistoon valtiotieteelliseen politiikan ja viestinnän kandiohjelmaan, ja pääsykokeisiin on tällä hetkellä jäljellä enää reilu pari viikkoa, jonka aikana pistän myös elämän pahvilaatikoihin Rovaniemen päässä ja siirrän sen toiselle puolelle Suomea. (Helvetin hyvä ajankohta muutolle, sanoisinko.)

Heti, kun sanon minun hakukohteesta jollekin, ensimmäisenä reaktiona tulee jotain politiikkaan liittyvää. Useimmat ehottaa ensimmäisenä, että voisin tähdätä kansanedustajan avustajaksi töihin tuollaisella koulutustaustalle. Tai luonnollisesti jos haen opiskelemaan politiikkaa, oon kiinnostunut lähtemään mukaan kunnallispolitiikkaan, heti kun siihen on rahkeita. Totta kai mulla myös tulee olla puoluepoliittinen kanta, jota edustan ja ajan eteenpäin. Todellisuudessa mulla ei kuitenkaan oo (julkista eikä etenkään selkeää) puoluekantaa, eikä mitään intoa lähteä suomalaiseen puoluepolitiikkaan mukaan. Seuraan uutisia ja pyrin pysymään ajankohtaisissa jutuissa mukana - kuitenkin ulkopuolisena.


Kiellettyäni politiikkaura-ajatukset, mulle aletaan puhumaan toimittajan hommista. Ja toimittajaksi mie en halua, eikä tuossa kohteessa siihen työhön edes varsinaisesti kouluteta. Oon kiinnostunu organisaatioviestinnästä, ja voisin ihan helposti kuvitella itseni työskentelemässä viestinnän tehtävissä jossain yhdistyksessä, järjestössä, yrityksessä tai vaikka seurakunnassa. Syy siihen, miksi haen opiskelemaan politiikkaa ja viestintää, on täysin Helsingin yliopistossa, joka viime kevään jälkeen on yhistänyt koulutusohjelmia. Tähän koulutusohjelmaan on yhistetty valtio-oppi, maailmanpolitiikka ja viestintä. Jos voisin, hakisin pelkästään viestintään - kuten tein viime vuonna.

Jos et halua ahistua hakijatilastoilla (niinko mie tein typeryyttäni niitä yöllä tutkiessani), älä lue tätä kappaletta loppuun, vaan hyppää seuraavaan. Faktahan on siis se, että yleisesti vaikeasti sisäänpääsyltään pidettävään lääkikseen pääsee Helsingissä 7,6% hakijoista ja puolestaan oikikseen 8,2%. Politiikan ja viestinnän kandiohjelmaan, johon epätoivoisesti päivästä toiseen luen, pääsee 5,7% hakijoista sisälle. Tiedostan sen, että minun hakukohteen tilastoja väärentää se, että politiikka ja viestintä on "helpompi" laittaa hakukohteeksi, vaikkei niin tosissaan hakisikaan. Voihan siis olla, että oikeasti hakemiseen panostavista vaikkapa 20% pääsee sisään, kuka tietää. Harvassa on kuitenki ne, jotka ihan huvin vuoksi hakee lääkikseen. 


Välivuotta (tahtomattani) vietettyä haluaisin tosissani kuulua sisäänpääsevien prosenttilukemiin. Alotin pääsykokeisiin lukemisen pitkän odotuksen jälkeen kuitenki reissun ja sairastelun jälkeen hulluissa univeloista edelleen kärsiessä kivuliaasta korvatulehuksesta. Ei siis ehkä mikään paras ensikosketus pääsykoekirjaan. Kirjaan, joka muutenkin on pitkälti poliittista filosofiaa. Ei siis viestintää, jonka opiskeleminen mulla kiinnostaa. Jes. Minun pääsykokeisiin lukeminen on pitkälti ollu siis kirjan vastahankasta läpikahlaamista kerta toisensa jälkeen: samaan aikaan haluan niiiiiiin kovasti opiskelemaan (toinen välivuosi, ei kiitos!) ja joka kerta kirjan avatessa ahdistun epäselvästi esitetyistä käsitteistä ja abstrakteista ajatuksista, koska ne ei oo niitä asioita, joita kohtaan tunnen suurta paloa. Ne ei oo niitä juttuja, miksi hain koko alalle. Ja silti eteenpäin on mentävä.

(En halua kuulostaa kuitenkaan politiikan vastaselta, koska politiikka on käsitteenä laaja ja osin myös mielenkiintosta, eikä opiskeltaessakaan käydä läpi vain suomalaista politiikkaa. Jos politiikka nyt mulle jotain oksennusrefleksiä aiheuttais, en tietenkään ois hakenu sitäkin käsittelevää opiskelupaikkaa. Mutta en esim. hakis opiskelemaan pelkästään politiikkaa.)


Koska lukuarki on rankkaa, oon pyrkiny tasottamaan sitä kivoilla tekemisillä ja olla potematta huonoa omatuntoa siitä, jos joinaki päivinä matkan varrella en oo vaan saanu itteäni lukumoodiin (väkisin lukeminen ei oikeasti auta oppimaan yhtään). Oon saanu arvostelua siitä, että Helsingissäkin käydessä kävin kaverin kanssa lasillisilla tai autoin tulevaa lippukuntaa partiotaitokisoissa. Tai siitä, miten voin vastata viestiin päivän aikana - koska eikö pitäisi lukea koko ajan? Vaikka itselleen kohtuu armollinen asenne voi koitua minun opiskelupaikan kohtaloksi, piän oman pääkopan kasassa pitämistä ja sosiaalisen verkoston luomista uuessa kotikaupungissa tärkeänä. Jokaisen pääsykokeisiin lukevan tuntevan pitäis muistaa positiivinen tsemppaus, eikä muistuttelu lukemisesta. (Koska ihan tosi, luuleko joku, että pääsykoekevättä viettävä jollaki hetkellä ois unohtanu sen, että pitäis lukea? Mie en tunnu unohtavan ees nukkumaan mentäessä.)

Jos pitäis kuvailla sitä tunnetta, mikä mulla on tällä hetkellä pääsykokeiden suhteen, se ois epätoivo. Oon ihmisenä ehdottomasti stressaaja, ja tällä hetkellä minun stressitaso on sitä luokkaa, että itken vähän väliä. En jaksa murehtia sitä, miltä näytän kotona päivät pitkät lukiessa (sanoin kaverille vasta, että mulla ei oo nyt aikaa näyttää nätiltä), vaikka naamassa olevat kuus stressifinniä ei ilahutakkaan, tai murehtia sitä, että vielä kuukausi synttäreidenkin jälkeen rupsahtavat foliopallot on olkkarissa. Mulla on suhteellisen pessimistinen olo sisäänpääsyn suhteen, koska sisäistettävää asiaa on paljon, ja tiedostan mulla olevan vielä paljon tehtävää. Positiivista on kuitenkin se, etten oo luovuttanu lukemisen suhteen. Aion tehä kaikkeni, että saan alottaa opiskelut ens syksynä. 

Huomenna herätyskello soi lauantaista huolimatta 7.30, pistän Rise Upin soimaan ja tsemppaan itteäni loppuun asti, koska nyt ei oo aikaa luovuttamiselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoitathan nätisti ja muita ajatellen! ♥ Henkilökohtaisemmat rakkauskirjeet voit myös lähettää sähköpostilla enbuske.anna@gmail.com.