maanantai 19. kesäkuuta 2017

Onnellisuushumala ennen kyyneliä


Viimiset pari viikkoa on menny niin nopsaa, että tuntuu hullulta alottaa jo juhannusviikkoa tälle kesälle. Elämä on pitkälti pyöriny pahvilaatikkojen purkamisen ja töiden ympärillä, mutta viime viikon torstaina viiminenki laatikko oli purettu, taulut paikoillaan (pro tip: älä unoha kehyksiä toiselle puolelle Suomea) ja koti alkaa näyttää - ja tuntua - kodilta. Kaikesta hälinästä ja tunaroinnista (oon mm. viiltäny peukaloon ison haavan metallipurkilla huomaamattani) huolimatta en oo onnistunu tappamaan vielä nimeämätöntä huonekasvia ikkunalaudalta tai polttamaan ruokaa pohjaan. 

Perjantaina kakstoista ihmistä mahduttautu minun Helsinki-yksiöön ja vietti minun kanssa ekoja tupareita. Vaikka mulla onki kavereita täällä, rehellisesti sanottuna pelkäsin, ettei kukaan tuukkaan paikalle ja syödään Tampereelta junailleen Nooran (joka pyörittää huikeasti uutisoitua Spiroa siellä!) kanssa minun panostustarjoilut. Ihana ilta aiheutti pienen onnellisuushumalan, kun fiilistelin sitä, miten huikeita ihmisiä mulla oikeasti on ympärillä ja miten kivan illan saa aikaseksi niin sekalaisella porukalla.

Viikonlopun hohtohetkiä oli myös vähistä unista huolimatta Partio-lehden toimituksen kesähömpötyspäivät, joilla vihdoin näin niitä ihmisiä kasvokkain, joiden kanssa oon etäisyyksien takia työstäny lehteä Skypen kautta ihan liian pitkään. Päästiin käymään supermielenkiintosessa Päivälehden museossa (suosittelen kaikille Helsingissä käyville!) ja seikkailemaan Katajanokalla lämpimässä kesäillassa. Onnellisuushumala sai jatkoa muistamalla taas, miten huikea harrastus mulla on, miten hyviä ja osaavia ihmisiä maailmassa on, ja miten paljon hauskaa voi pittää niin lyhyessä ajassa (tai ihan vaan Tuomiokirkon kivijalkaan ruokaa tilaamalla). 

Koska muutto Helsinkiin edellytti työntekoa, oon sitoutunu olemaan töissä koko kesän. Oon joutunu tekemään henkistä työtä sen eteen, etten todennäkösesti pääse festarireissuille tai ulkomaanlomalle, nauttimaan kesäöistä tai hummaamaan miten haluan. Anotut vapaat on aina tarkasti suunniteltuja pakollisiin menoihin, eikä kaiken kivan toteuttaminen onnistu niinko haluais työvuorojen takia. (Ja yllättävät kolmen päivän vapaat tuntuu pelottavan yksinäisiltä.) Vaikka samalla oon onnellinen siitä, että oon saanu töitä ja pystyny muuttamaan omilleni, mulla pelottaa tän kuvion aiheuttama yksinolo. Se, että niiden harvojenkin kavereiden näkeminen saattaa mennä tosi pitkälle - koska kesähän on samaan aikaan tosi ihanaa, mutta myös kesäsuunnitelmien päällekkäisyyksien takia vaikeaa aikaa. Mielessä on käyny tosi usein kysymys siitä, mitä ihmiset tekee yksin kotonaan, mutta ehkä kaikki selviää ajan kanssa.

Kahdenkymmenenkahden päivän jälkeen koti tuntuu kuitenkin kodilta, ja siitä onnesta yritän pittää kiinni. (Vaikka ehkä toisinaan tuntuiski helpommalta olla vaan pohjosen kodissa grilliruuan ja läheisten ympäröimänä.)

4 kommenttia:

  1. Ihana postaus!

    Jos on aina asunut muiden kanssa ovat ensimmäiset hetket yksin vaikeita, tai eivät välttämättä ne ensimmäiset vaan se kun oikeasti on hetken aikaa pidempää yksin ja ketään ei olekaan siinä juttelemassa tai kysymässä kuulumisia.

    Olen itse ratkaissut asiat eräällä oranssilla raidakkaalla Tiikeri nimisellä ystävällä, joka onkin ollut kanssani melkein siitä asti kun muutin ensimmäiseen asuntooni. Sen jälkeen meitä onkin pikkuhiljaa tullut toinen ihminen ja toinen karvainen kaveri lisää :) Kotiin ei saa kuitenkaan jumahtaa, vaikka välillä yksinään olo onkin kivaa. (höhö, sanoo jo liian pitkää kotona ryytynyt saikkulainen). Opin itse nauttimaan yksinäisyydestä vasta vuosien seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen, liika on liikaa joka asiassa.

    Karvakaveri tuosta koneen vierestä lähettää lämpimiä purinoita sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jälleen kerran! ♥ Nimenomaan se, että tajuaa, ettei kukaan oo kotona aina kysymässä miten menee on rankkaa, eikä sitä ees tajua ennen ko muuttaa omilleen. Onneksi oon taas viime päivinä saanu huomata, etten koskaan tuu olemaan ihan yksin ja sillon ko on huono hetki, varmasti löytyy joku lohduttava olkapää ja kuunteleva korva. Se on hirveän tärkeää.

      Karvakaveri ois kyllä ihana! Hirveän hellyyttävä ajatus semmosesta, mutta lemmikkien hankkiminen ei oo niin helppo homma kerrostalossa asuessa (tai toisen ihmisen hankkiminen ylipäätään missään asuessa...).

      Silittele karvakaveria minun puolesta! Lämpimät purinat sai hyvälle mielelle kaiken kaaoksen keskellä. :)

      Poista
  2. Tämä ei nyt välttämättä lohduta, mutta kuule yksinäisyyteenki tai siis yksin olemiseenkin tottuu ja tekemistä kyllä keksii ihan itelleenkin viimestään siinä vaiheessa kun kodin neljä seinää alkaa ahdistaa! :) Täällä täysin sama tilanne nimittäin ja ainakin tähän asti oon selvinny, joten kyllä varmasti siekin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah kyllähän tekemistä oikeasti lopulta keksii AINA, ja mulla varmasti partiohommat pittää siitä huolen, ettei hetkeen tuu tekeminen loppumaan oikeasti. Kyllä me selvitään ♥

      Poista

Kirjoitathan nätisti ja muita ajatellen! ♥ Henkilökohtaisemmat rakkauskirjeet voit myös lähettää sähköpostilla enbuske.anna@gmail.com.