Tsemppi mulle ja sulle

Oon viime aikoina pohtinu paljon sitä, millanen fiilis mulla on itestäni. Nimenomaan omasta ulkonäöstä. Ja sitä, miten ihan liian usein sorrun vertaamaan omaa ulkonäköäni muihin ihmisiin. (Ja miten turhaa semmonen oikeasti on.)

Mulle tulee usein vaivaantunu olo ulkonäköön kohdistuvista kehuista. (Työkaverin tuttu oli vasta kehunu, että onpa teillä kaunis uus työntekijä, mutta mie kiusaantuneena sopersin vastaukseksi jotain, koska en uskonu, että kukaan sanois niin.) Vaikken oo ulkonäkökeskeinne ihminen, aattelen, että tämä ja tuo ihminen ei varmaan tykkää minusta sen takia, miltä näytän. Etten ikinä löydä ketään, koska oon jotenkin väärän näkönen. Ne, jotka luki minun aiempaa blogia tai tuntee minut tietää, että mulla on taustalla tosi pitkä koulukiusaamistausta nimenomaan ulkonäköön kohdistuen. En aio kertoa sitä tarinaa uudestaan (voit lukea sen halutessasi täältä), mutta uskon, että sillä on aika iso vaikutus siihen, miten koen oman ulkonäköni.

Tuuli otti nää kuvat toukokuussa aika nopsaa muuton ja stressaavan kevään jälkeen. Aattelin, että jes, nyt saan kivoja kuvia itestä: oon laittanu hiukset, meikannu rauhassa ja valinnu vielä kivat vaatteetki päälle - ulkona on vielä kesäki! Mutta kuvat nähdessä mieleen tuli vaan ajatus siitä, että näytän ihan hirveältä. Etten ikinä julkasis näitä kuvia yhtään missään. Järkyttävä kaksari ja ihan hirveät silmäpussit. Että näytän kamalalta pötkylältä ja koko ajan joku outo ilme, hiukset huonosti ja keltaset hampaat. Ja mitä nuo näppylätki naamassa tekee? 

Tuuli oli eri mieltä, enkä mie uskonu.

En aattele yleisesti negatiivisesti itestäni: aattelen olevani hyvä tyyppi, teen hyviä juttuja, tunnen aivan ihania ihmisiä jotka välittää minusta ja osaan ihan valtavan paljon asioita. Mulla on oma tyyli, josta tykkään tosi paljon ja jolle oon (yleensä) uskollinen. Pystyn mihin vaan, ja uskallan rohkeasti tehä asioita ja olla esillä tarvittaessa. En pidä itteäni minään kummajaisena, vaan ihan tavallisena nuorena naisena. Mulla on hyvä itsetunto, enkä noin vaan loukkaannu muiden sanomisistakaan. Mutta en koe, että oisin kaunis niinko muut. Ja tiiättekö, se on pidemmän päälle aika rankkaa itelle.

Välillä tulee semmonen olo, että nyt näytän hyvältä. Nyt oon kaunis ja tyytyväinen itteeni. Se on ihan parasta. Mutta ei mulla läheskään aina oo sitä oloa. Tai sitten kun on ja minusta otetaan kuva, niin kuvassa oonki omasta mielestä taas sama pullukka itteni, joka ei osaa olla kuvissa. Joinakin päivinä laitan kivat vaatteet päälle, mutta vaihdan ne useaan kertaan, koska joskus olo on niin turvonnu, että maha näkyy rumasti tiukasta paidasta. Tai jätän sen avoselkäisen paidan kauppaan, kun selkäläskit näkyy. Voinko käyttää shortseja julkisella paikalla, jos minun reidet on näin leveät? Enkä vieläkään oo keksiny keinoa, jolla minun pää näyttää vähemmän pallolta otettaessa yhteiskuvia. Kysyn tosi usein iteltäni, että miks näytän siltä, miltä näytän. Miksen oo yhtä nätti ko joku muu?

Ja sitten aina tsemppaan itteäni, että ei minun tartte. Mie oon just hyvä näin, mie riitän. Muita ihmisiä ei todennäköisesti kiinnosta se, miltä mie näytän, eikä ne muutenkaan nää minua samalla tavalla ko nään ite itteni. Enkä saa unohtaa niitä hetkiä, kun omasta ulkonäöstä ja etenkin kropasta on hyvä olo. Niitä hetkiä, kun herätän ite itessäni sen vau-fiiliksen, vaikkei niitä oiskaan ees joka viikko. Koska niiden, jotka ei aattele samalla tavalla, ei tartte olla minun elämässä. Eikä minun tarvi näyttää keneltäkään muulta ko iteltäni. 

Surullista ja samalla itelle lohduttavaa on muistaa se, että mie en oo ainoa, joka aattelee itestään näin. Että todennäkösesti se tyyppi, jota mie pidän super kauniina, aattelee ajoittain olevansa ruma. Vaikka usein nykyään kritisoidaankin sitä, että tosi nuortenkin tyttöjen käsitys itestään ihan liian usein perustuu osaamisen sijaan ulkonäköön kehujen takia - mikä on minustaki tosi väärin - ei pitäis unohtaa sanoa sille lähellä olevalle tyypille (oli se sitten kuka tahansa) välillä, että hei sie näytät muuten hyvältä just noin. Koska sille toiselle voi olla päivän tärkein asia kuulla se jonku suusta.